Eräs kunnallisvaaliehdokkaamme kävi tänään luonani. Hän kertoi, että kesä on mennyt 89-vuotiasta äitiä hoidellessa Uudessakaupungissa. Muut lapset asuvat vielä kauempana äidin sijoilta, mutta vuorovedoin häntä hoidetaan. Pää toimii, mutta siivous, kaupassakäynti ja sairauden jälkeinen kuntoutus vaativat apua. Itse toimimaan tottunut rouva purkaa tietysti turhautumistaan siihen lähimmäiseensä, joka eniten auttaa. Tinki on raskas, mutta arvokas.
Ehdokas kertoi aikovansa pyrkiä vaikuttamaan omaishoitajien aseman helpottamiseen ja kotisairaanhoidon palvelujen lisäämiseen, kun nyt on tutustunut omaishoitajan arkeen. Asian hyväksi on pitkään toiminut mm. Omaishoitajat ja läheiset -liitto, mutta kuntia ja muita rahoittajia tarvittaisiin hätiin.
Itse olen saanut hieman häivähdystä siitä, mitä se on. Anoppi muutti joku vuosi sitten Turkuun asuttuaan siihen saakka pääkaupunkiseudulla. Polvivaivat seurasivat mukana ja hän lähti jonottamaan keinoniveltä. Ylpeydellä voimme todeta, että operaatio, jota Helsingissä saisi jonottaa kolmekin vuotta, tuli täällä puolessa vuodessa. Kallis operaatio vaatisi vielä kotona tehtävää kuntoutusta ja jälkiseurantaa. Nykyisellään tämä on potilaan ja tämän läheisten aktiivisuuden varassa. Ilman kuntoutusta kallis operaatio on turhanpäiväinen ja se saadaan uusia.
Ei muuten tekisi mieli kokeilla: polvi irrotettiin ja sen tilalle laitettiin uusi muovinen. Anoppi kuunteli musiikkia siinä vieressä, kun nukutusta ei anneta komplikaatioiden pelossa. Sitten vaan hakasilla ja tikeillä kiinni. Sattuipa niinkin, että kipulääkepumppu oli ensimmäisen yön tukossa. Ja kyllä kuulemma sattuikin.
Olemme Annikan kanssa käyneet anopin urheaa kultaista noutajaa Akua lenkittämässä kolmasti päivässä. Kaupassa on tullut käytyä ja ruokaa tehtyä. Ei voi väittää, että kesäloman lopulla ja töiden juuri alettua urakka olisi kohtuuton, mutta työtahdin kiihtyessä asioiden sovittaminen käy yhä haasteellisemmaksi. Vaikka toki Akun kanssa ulkoilu on mukavaa vastapainoa toimistossa kökkimiselle.
Osaan jo aika hyvin eläytyä siihen, mitä se vaatisi, jos toinen olisi täysin armoillasi, eikä kyseessä olisi tilapäinen vaiva, vaan pysyvä hoitosuhde. Kiitos ja kumarrus niille, jotka niin tekevät. Tämä joukko ei tule pienenemään, vaan vanhusten kunnon kohetessa pikemminkin päin vastoin. Yhteiskunnan on kyettävä tavalla tai toisella vastaamaan tähän haasteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti