Kulttuuritahtoa on – rahaa ei

Turun päättäjiä moititaan toistuvasti kulttuuritahdon puutteesta. Se on ymmärrettävää monien yksittäistapauksien valossa, mutta asioita pitäisikin muistaa katsoa laajemmasta perspektiivistä.

Päättäjät ovat monenlaisten paineiden ristitulessa. Päätöksentekokulttuuria on vaadittu jämäkämmäksi: päätökset on tehtävä ajallaan ja niissä on pysyttävä. Toisaalta perustellusti vaaditaan painopisteen siirtämistä hoitavasta toiminnasta ennaltaehkäisevään toimintaan. Tämä vaatimus puoltaa myös kulttuurin tukemista.

Samalla muistutetaan, että lapsiperheet lähtevät kaupungista, kun kouluverkkoa karsitaan sen sijaan että tyydyttäisiin vain rakentamaan uusia yksikköjä. Lapsiperheitä houkuttaa myös muiden kuntien maksamat kuntalisät, joita Turulla ei ole varaa maksaa.

Vanhusten palvelut nousevat yhä keskeisempään asemaan väestörakenteen muuttuessa. Painopistettä pyritään siirtämään kotihoidon suuntaan, mutta laitoshoidonkin tarpeeseen on vastattava. Lukuiset kolmannen sektorin yhdistysten vapaaehtoistoiminnat mm. omaishoitajien vapaapäivien tai vaikkapa nivelneuvonnan tarjoamiseksi eivät saa riittäviä avustuksia. Niiden runsaampi avustaminen säästäisi toisilta momenteilta.

Terveydenhoito on sektoreista se, jonka kustannukset nousevat kovinta vauhtia. Olisiko päättäjillä uskallusta tai kaupunkilaisilla ymmärtämystä sitä kohtaan, että jotkut sairaudet jätettäisiin jatkossa hoitamatta ja siten vain varakkailla olisi jatkossa mahdollisuus parantaa itsensä osasta tauteja? Tuskin. Ei minulla ainakaan. Myös sosiaalipuolella kaupunkilaisten tarpeet ja toisaalta valtion asettamat velvoitteet lisääntyvät.

Kulttuuria on monenlaista. Turku toimii veturina koko seudulle tarjoamalla mm. Suomen mahtavimman museoverkon Turun linnoineen, käsityöläismuseoineen ja taidemuseoineen. Turku laittaa paljon rahaa suomen- ja ruotsinkielisiin laitosteattereihin. Yhdistyskenttää tuetaan (joskaan ei riittävästi) siten, että Turussa on eturivin nuorisoteatteria, tanssiteatteria, sekä Suomen monipuolisin kesäteatteritarjonta. Erityisesti kuvataiteilijat ovat ongelmissa tilojensa suhteen, mutta silti Turku on pysynyt pinnalla kuvataiteen ja kirjallisuudenkin saralla. Myös populaarikulttuuri on hyvissä kantimissa kaupungissamme.

Kulttuuripääkaupungin saamat rahat eivät ole joko tai. Kun Turku laittaa hankkeeseen 18 miljoonaa, laittaa myös valtio ja yksityiset tahot 18 miljoonaa. Jos Turku laittaisikin 10 miljoonaa, tippuisi myös muiden osuus 10 miljoonaan. Silloin turkulainen kulttuurielämä ei menetä 8 vaan 24 miljoonaa euroa. On vain pidettävä huoli siitä, että sijoitus jää kulttuurin rakenteisiin, eikä ole vain hetken huumaa.

Uusi upea pääkirjasto on osoitus 2000-luvun päättäjien kulttuuritahdosta. On valitettavaa, että sen vaatimat resurssit tarkoittavat kahden keskustan sivukirjaston sulkemista. Martin kirjastoa koko lapsuuteni paljon käyttäneenä olen pahoilla mielin, mutta kaikkea ei voi saada. Paljosta joudumme vielä luopumaan.

Kaikkien muiden ongelmien ohessa nimittäin päättäjillä on vakava velvollisuus saada Turun kaupungin talous tasapainoon. Budjetissa on jo valmiina 50–100 miljoonan euron vajaus ja lisäksi verokertymien kerrotaan pienenevän. Yhden veroprosentin nosto tarkoittaisi vain noin 20 miljoonan euron lisäystä, joten kaikki muutkin kivet on käännettävä. Ikävää mutta totta.

Köyhyyttä torjuttava

Köyhyys lisääntyy Suomessa, eikä talouden taantuma paranna asiaa. Kunnat on ajettu ahdinkoon valtion toimesta: velvoitteet kasvavat toisin kuin tulot. Valtio on laskenut verojaan ja kunnat joutuneet vastaavasti nostamaan niitä, mikä huomioimatta eräitä vahennyksiä on askel kohti tasaverotusta. Ja tasaverotus taas on omiaan suosimaan suhteellisen köyhyyden lisääntymistä.

Huonosti hoidetut kunnat ovat suuri uhka köyhiä kohtaan. Talous on saatava tasapainoon omilla konsteilla ennen kuin ollaan pakon edessä. Pakkosäästämisestä syntyy suurimmat vaurioit niille, joista lähtee vähiten ääntä ja jotka eniten palveluja tarvitsisivat. Tätä taustaa vasten on hyvä tarkastella myös eräitä palveluverkkopäätöksiä.

Työ on parasta köyhyyden ehkäisyä. Siksi päättäjien on otettava kaikessa päätöksenteossa huomioon elinkeinoelämän tarpeet jos ei muuten, niin työllistämismielessä. Kuluttaminen tukee työllisyyttä, ja pienituloisten mahdollisimman matala verotus tukee kuluttamista. Ja helpottaa työllistämistä. Toisaalta verokertymä on pyrittävä pitämään mahdollisimman korkeana ja palvelutaso riittävänä pienituloisia ajatellen. Ja riittävä palvelutaso auttaa taas siihen työllisyyteen.

Keynes julisti aikanaan, että julkisen sektorin tulisi pienentää investointitasoaan hyvä taloustilanteen aikana ja lisätä sitä talouden taantuman aikana. Naulan kantaan. Pääministeri Vanhanen on antanut tätä ajattelua tukevia lausuntoja. Toivottavasti myös Kokoomus siirtyy SDP:n linjoille tässäkin asiassa. Valtiontaloutta ehtii taas laittaa kuntoon talouden lähtiessä uuteen nousuun, niin kuin SDP teki edellisellä hallituskaudellaan. Kun taas yksityinen sektori osoittaa kiinnostusta suuria investointeja kohtaan, on julkisen vallan tässä mielessä syytä mahdollistaa niiden tekeminen.

Suomessa ollaan tulossa tilanteeseen, joilloin liian pieni osuus väestöstä käy töissä. Ikäihmisten suhteellinen määrä kasvaa onnistuneen terveydenhuollon ja suurten ikäluokkien eläköitymisen ansiosta. Moni eläkkeestä haaveileva on havahtunut siihen, että vuosien varrella on kertynyt liian vähän eläkettä ja joudutaan jatkamaan työuraa. Yhteiskunnan kannalta tämä on positiivista - kokeneiden kansalaisten työpanosta ja osaamista tarvitaan. Ongelmaksi tämä muodostuu henkilökohtaisella tasolla, mikäli sairaatkin joutuvat tekemään töitä tai motivaatio on tyystin hukassa alalla. Tämä on ikävää yleisemminkin aloilla, joissa esiintyy työttömyyttä.

Eläkeläisten asema on yksi keskeisiä haasteita puhuttaessa köyhyyden torjumisesta. Toivottavasti hallituksen komiteatyö kantaa hedelmää tässä suhteessa. Epäilen, että taikatemppuja ei ole luvassa, vaan luu on jäämässä köyhtyvän käteen. Toivottavasti olen väärässä.

En tässä tarjoa mitää suurta visiota tai analyysia - en ole kansantaloustieteilijä enkä sosiaalipoliitikko. Kunhan hieman ajattelin ääneen talouden perusmekanismeista ja omasta arvomaailmastani niiden suhteen. Perusmurheenani on, että köyhyyttä ei tule edistää eikä tuloeroja kasvattaa. Mutta elinkeinoelämän pyörät pitäisi pitää pyörimässä juuri tästä syystä. Ja nämä tavoitteet tuntuvat välillä lyövän toisiaan korville.

Kasvun rajat?

Turun kaupunki on taloudellisesti ikävässä tilanteessa. Tulot ovat huomattavasti pienemmät kuin menot. Ennusteet vakuuttavat verotulojen pienenevän entisestään taloudellisen taantuman johdosta. Jo hyvinä aikoina Turku teki kymmenien miljoonien edestä alijäämäisiä vuosia.

Saman aikaisesti turkulaisten tarve laadukkaisiin palveluihin kasvaa. Jotkut menettävät työpaikkansa. Ikääntymisen tuomat palvelutarpeet lisääntyvät. Maahanmuuttajien integroiminen on vielä lapsen kengissään. Näiden työkykyiseksi kouluttamiseen pitäisi riittää paljon enemmän paukkuja.

Kuten Helsingissä, myös Turussa on yliedustus ikäihmisiä ja maahanmuuttajia verrattuna naapurikuntiin. Lapsiperheet muuttavat suurempien ja halvempien tonttien perässä lähikuntiin ja käyvät kahdella autolla Turussa töissä (raa'asti yleistäen). Uusia päiväkoteja ja kouluja rakennetaan yhä syrjemmäs sieltä, missä työpaikat sijaitsevat. Se ei ole erityisen kestävän kehityksen mukaista kaupunkisuunnittelua ja ilmiön taustat löytyvät tietenkin Turun kaupungin omasta takavuosikymmenten päätöksenteosta. Siitä huolimatta asiaan pitäisi saada korjaus. Jotta Turku voisi maksaa mm. seudun työpaikat, kulttuuri ja koulutuspalvelut, tarvitaan uusi tapa jakaa tuloja.

Saman aikaisesti Turku yrittää saada talouttaan tasapainoon. Keinovalikoimaa tarvitaan laajasti. Yksi ikävimpiä keinoja on nykyisen palveluverkon tarkistaminen. Se on luotu kultaisella 1970-luvulla silloisten väestökehityslinjojen pohjalta. Se ei monin paikoin vastaa enää tarvetta. Keskittämällä voitaisiin taata taloudellisuuden ohella laatu. Tunnetekijät estävät kuitenkin järkevät päätökset, kuten kävi viimeisessä kouluverkkoselvityksessä Kokoomukselle.

Opetustoimi on tehnyt sinänsä hyvää työtä Timo Jalosen ja Henry Toivarin johdolla saadakseen sektorin talouden kuntoon. Nyt on aika korjata hedelmiä ja panostaa oppilashuoltoon tulevien vuosikymmenten paremmat elämänvalmiudet saavien oppilaiden ja sosiaalitoimen säästöjen nimissä. Toki eräitä järkeistyksiä verkkoon tarvitaan lisää.

Edellisten sukupolvien päätöksenteossa oli varmasti mukava olla mukana. Satraapit päättivät vain, mihin paikkoihin sijoitetaan mikäkin uusi palvelu. Nykyisten päättäjien ikävä mutta välttämätön velvollisuus on karsia verkko uudelleen realistiset tarvevaatimukset täyttäväksi. Näin minun sukupolveni ja minua nuoremmat pääsevät päätöksentekoon puhtaalta pöydältä, eikä useiden sukupolvien luomuksia purkamaan. Päätökset ovat siinä määrin ikäviä, ettei kukaan niitä erityisesti halua tehdä, mutta valitettavasti on pakko.

Kasvun rajat on monin paikoin saavutettu. Uusia nykyiset asuinvaatimukset täyttäviä alueita syntyy, mutta monet palvelut puuttuvat. Siellä missä on pikkulapsia, tarvittaisiin päiväkotia. Siellä, missä on lapsia, tarvittaisiin kouluja. Sitä vanhemmat voivat liikkua pitempiäkin matkoja, kunhan tarjolla olevat palvelut ovat laadukkaita. Se taas vaatii toimivaa joukkoliikennettä ja tiivistä yhdyskuntarakennetta.

Kun palveluverkot on tarkistettu, on syytä käydä hallinnon kimppuun. Turhat projektit ja konsultit tulee hylätä ensi tilassa. Koko hallinnon rakenteita pitää uskaltaa tarkastella ennakkoluulottomasti kuntarajoista lähtien aina pienimpien virastojen toimintatapoihin. Palvelujen laadun valvontaa on tehostettava ja hintakontrollia on tiukennettava. Jos maksamme ulkopuoliselle ylihintaa, on palvelu tuotettava omana työnä. Jos oma työ on ylihintaista, on rinnalle saatava tervehdyttävää kilpailua. Kaikille aloille tosin kilpailu ei sovi.

Kun palvelut ja rakenteet on käyty läpi, voimme harkita myös verojen ja taksojen korotuksia. Kyllä näistä vuosista voidaan selvitä, mutta se vaatii valmiutta ikäviinkin päätöksiin. Siksi esimerkiksi Vihreiden, Vasemmistoliiton ja Keskustan kannattaisi tarkistaa toimintatapojaan. Mitä haluamme tuleville turkulaisille jättää?

Vuoden vaihduttua

Huh, olipa loppuvuosi. Sen aikana synnytettiin Turkuun uusi ryhmien välinen sopimus ja jaettiin luottamustehtäviä seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Perustrendi on se, että kukaan ei ole tyytyväinen. Nähtäväksi jää, tuoko uusi erilainen sopu edes kaupungin talouteen tasapainon. Ennusteet verokertymästä ja toisaalta menojen kasvun jatkumisesta eivät tue tätä toivetta. Ja sopimuksen keinot jättävät liikaa vielä avoimeksi. Ikäviä päätöksiä ei yleensä kukaan halua kauden mittaan tehdä, muistellaanpa vaikka viime kaudelta eräiden puolueiden "vastuullista" käyttäytymistä kouluverkkoasiassa.

Yksi harmillinen ilmentymä talousahdingon kasvaessa on keskustelu Turun kulttuuripalveluista. Martin ja Mikaelin kirjastojen lakkauttamispäätös herättää voimakkaita tunteita vastaan, minkä toki ymmärrän hyvin. Oman alueen lähikirjasto on tärkeä palvelu etenkin huonommin liikkuville vanhuksille ja lapsiperheille. Ja kaikkien ulottuvilla oleva sivistys on arvo sinänsä.

Taas päivitellään, kuinka julkeaa tulevalta kulttuuripääkaupungilta on sulkea kulttuurilaitoksia. Tämä taas on mielestäni hieman ahdasta tulkintaa kulttuurin olemuksesta. Onko se seiniä ja vanhojen rakenteiden ylläpitämistä? Olisiko uusi upea pääkirjasto pitänyt jättää rakentamatta ja vanha pääkirjasto remontoimatta? Nimittäin jo sitä päätettäessä oli selvää, että ylläpitoresursseja (sisältää palkat ja materiaalit) tullaan siirtämään kahdesta keskustan muusta lähikirjastosta.

Turku tarvitsee mielestäni erityisesti uutta kulttuuria. Toisaalta uusia kulttuurin ilmenemismuotoja siellä missä ihmiset ovat. Vuoden 2011 on siis näyttävä arkipäivässä ja jäätävä rakenteisiin. Toisaalta tarvitaan uutta toimintakulttuuria: ikävätkin päätökset on uskallettava viedä läpi, mikäli ne ovat perusteltuja. Poukkoileva päätöksenteko ei ole hyvää kulttuuria.

Martinmäen asukkaana koen tuskaa Martin sivukirjaston lakkauttamisesta, mutta koetan ajatella positiivisesti: Uusi pääkirjasto on sen arvoinen. Tasapainoinen talous taas mahdollistaisi uudenlaistenkin kulttuurin muotojen ylläpidon ja laajemman materiaalitarjonnan jäljelle jääviin kirjastoihin. Taloudellisesti vakaa kaupunki pystyy paremmin pitämään huolta asukkaistaan, kuin se, joka kynsin hampain pitää kiinni vanhoista seinistä ja rakenteista.

Ja lopuksi varoituksen sana: Ikävät päätökset eivät tule jäämään tähän.