Sukuni naiset

Minulta usein kysytään, miksi nuori suht pärjäävä mies on valinnut puoleekseen Sdp:n. Perustelen valintaa arvomaailmalla, mutta sitten kun satun jaksamaan, kerron tarkemmin taustastani. Kertaanpa sen nytkin.

Kutsuin äitini äitiä mummiksi. Hän asui pääosan elämästään Etelä-Karjalassa Joutsenossa, vaikka kävikin syntymässä Seikolla turkuiseen porvariperheeseen vuonna 1920. Vankilaperheen jäsenenä mummi muutti Konnunsuolle uutta varavankilaa perustamaan 1930-luvun alussa. Hän oli lottana talvisodassa 1939-40, mutta jatkosodan vuosina rakastui kirvesmies Raaskaan.

Sodan aikana ja sen jälkeen perhe kasvoi ja oma äitini syntyi vuonna 1948. Mummi valitsi luokkayhteiskunnan vallitessa rakkauden syntymäänsä perustuvan aseman sijasta. Hän liittyi sosialidemokraattiseen puolueeseen vaaran vuosina ja oli kuolemaansa 2001 omien sanojensa mukaan "tannerilainen sosialidemokraatti". Asetelma kommunismia vastaan oli yhtä merkitsevä kuin uusi aate sosialistina.

Sodan jälkeisinä vuosina kaikesta oli puute. Mummi kävi useissa töissä lapion varresta paikallislehden toimittajaksi ennen kuin sai eläkevirkansa Konnunsuon keskusvankilan keittiömestarina. Äiti muutti 1960-luvulla miehen perässä Turkuun ja sai nykyisen työpaikkansa Turun kaupunginteatterin puvustajana vuonna 1967. Minä synnyin vuonna 1977 huomattavasti tasa-arvoisempaan maailmaan. Äiti oli silloin jo eronnut ensimmäisestä miehestään.

1980-luku oli yhteiskunnallemme taloudellisen menestyksen vuosikymmen. Kaupungin palvelut paisuivat. Mummi jäi eläkkeelle ja muutti Turkuun. Me muutimme äitin kanssa samaan omakotitaloon mummin kanssa. Äiti kasvatti minua pienellä kaupungin palkalla ja mummi auttoi pienestä eläkkeestään. Sain ennen kaikkea perheeni aikaa ja rakkautta.

Menin vuonna 1984 Martin kouluun ja olin kuin kuka tahansa lapsi, vaikka äitini oli pienituloinen yksinhuoltaja. Muistan kuinka äitiä itketti aina muutama päivä ennen palkkapäivää. Kirjoitin itseni ylioppilaaksi ja myöhemmin filosofian maisteriksi. Sosialidemokraattisessa Suomessa tämä oli mahdollista ja suorastaan helppoa. Toki se edellytti myös älykästä äitiä ja isoäitiä. Oleellista on mahdollisuuksien tasa-arvo. Koen, että se on sosialidemokraattinen projekti. Ja erittäin onnistunut sellainen.

Näemme jatkuvasti apua tarvitsevia lapsia, aikuisia ja vanhuksia. Maailma ei ole vielä valmis. Sosiaalinen eriarvoistuminen periytyy ja asian korjaaminen vaikuttaa haasteelliselta. Mutta kukaan ei ole enää syntyjään tuomittu alemman luokan jäseneksi. Tavoitteenani on pitää huoli, että tulevatkin sukupolvet voivat nauttia laadukkaasta maksuttomasta koulutuksesta ja muista palveluista ja elää hyvän tasapainoisen elämän vaikka sattuisikin syntymään vähävaraiseen perheeseen.

Vasemmistoliitto osaa

Turun Sanomat kertoivat Vasemmistoliiton Varsinais-Suomen piirin piirikokouksesta tuttua tarinaa. Suurin syntipukki kaikkeen on Sdp, joka ei vieläkään ymmärrä olla vasemmistolainen puolue. Ja vasemmistolaisuudenhan määrittelee Vasemmistoliitto eikä kukaan muu. Koska he ovat fiksumpia. Tai ainakin he ovat vasemmistolaisempia - eihän sitä nyt perustella tarvitse. Joka tapauksessa Sdp on kaiken pahan alku ja juuri - ja koko kokouksen kärkisanoma olikin siinä.

Ei mitään uutta auringon alla. Vasemmistoliitto jatkaa tässäkin asiassa kommunistien perinteitä, onhan väkikin sama. Miten se vanha koira nyt voisikaan uusia temppuja oppia.

Maailma muuttuu. Sen mukana kommunistinen ideologia käytäntöön vietynä on ajautunut karille oikein ryminällä. Ja hyvä niin. Suomessa raunioille perustettiin Vasemmistoliitto, jonka ideologia on kauniisti sanottuna jäänyt ainakin minulle hieman epäselväksi. Selvää on kuitenkin se, että Sdp on edelleen luokkavihollisten puolue. Ainakin ne demarit on ärsyttävän taviksia, älymystöä siellä ei juurikaan ole niin kuin Vasemmistoliitossa, jonka jäsenet ovat paljon fiksumpia.

Maailma muuttuu, sosialidemokratia pysyy. Se on rauhan liike, jonka perustuu vapauden, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon ihanteille. Kuvaavaa onkin, että Stalinia ja Hitleriä yhdisti inho sosialidemokratiaa kohtaan juuri noiden ihanteiden takia. Vasemmistoliiton retoriikasta huomaa, että myös asenteet sosialidemokraatteja kohtaan pysyvät yhtä yllätyksettöminä. Koirat haukkuvat, karavaani kulkee.

Patikointi ja sosialidemokratia

Toisinaan on hyvä määritellä itselleen, mikä on oma ideologia. Minun tapauksessani kyse on sosialidemokratiasta. Perinteikkäät tasa-arvo, vapaus ja oikeudenmukaisuus ovat hyviä ihanteita, mutta kaipaavat hieman täsmennystä ja elävöitystä. Asiaa voisi olla hyvä lähestyä populaaristi metaforien kautta.

Oma kiteytykseni sosialidemokratiasta palautuu yllättäen partioharrastukseni oppeihin kauas 1980-luvulle. Ensimmäisillä patikkaretkilläni vaellustaitoja meille räkänokille opetti partiojohtaja Ari "Aimo" Linkolehto (nykyisin Partiovarusteen toimitusjohtaja). Eipä varmaan arvannut, että opeillaan olisi vaikutuksia jonkun pojan yhteiskunnallis-aatteelliseen ajatteluun.

Aimo opetti, että kun liikutaan ryhmässä, kannattaa aina liikkua hitaimman ja heikoimman kulkijan ehdoilla. Siten päästään parhaaseen lopputulokseen. Ei siten, että muut - vahvemmat ja nopeammat - jäisivät kaikki lorvimaan, vaan siten, että he kannustavat ja auttavat hitaampaa parempaan suoritukseen. Yhteishenki ja toimintakyky on huonoin niissä ryhmissä, joiden nopeimmat ampaisevat karkuun näyttäen omaa erinomaisuuttaan, kun heikoimmat jäävät kelkasta kokonaan. Sellainen ryhmä on perillä kokonaisuutena paljon myöhemmin, kuin toisistaan välittävä ryhmä ja yhteistyössä suunnistava ryhmä.

Olen omaksunut tämän mallin yhteiskunnallisen ajatteluni perustaksi. Sivistynyt ja menestyvä yhteisö laittaa lapset ja vanhukset etusijalle. Heikko-osaisia ei päästetä syrjäytymään, vaan turvaverkko pidetään toimintakunnossa. Heikoimman voidessa hyvin koko porukka voi hyvin.

Ehkä toimintamalli oli helppo omaksua siksi, että itse tulin aina viimeisenä. Olin lättäjalkainen ylipainoinen sohvaperunuuteen taipuvainen kaupunkilainen. Minua kuitenkin kannustettiin aina parempaan suoritukseen. Nyt kun on ihmissuhteet, kotiasiat, työasiat ynnä muut kunnossa, haluan toimia niidenkin puolesta, jotka itse eivät jaksa.

Vaikeuksien kautta uuteen nousuun

Sdp on käynyt erittäin raikasta ja tarpeellista keskustelua vaalitappionsa syistä tulevaisuuden tekemisensä tavoista. Katson, että vahvaa sosialidemokraattista puoluetta tarvitaan Suomessa jatkossakin. Isänmaa on aina ollut heikoimmillaan silloin, kun Sdp on ollut vaikeuksissa.

Kun minulta kysytään perusteluja, miksi olen valinnut sosialidemokraattisen aatemaailman ja puolueen, olen aloittanut perustelut historiasta. Se on luontevaa, sillä olen saanut historian tutkijan koulutuksen. Sdp on uudistuksellisilla ohjelmillaan ollut keskeisesti luomassa hyvinvointivaltiota ja ollut tärkein toimija padotessaan kommunismin etenemistä Suomessa. Tämä on täyttä totta, mutta kelpaako se perusteluksi enää vuonna 2007?

Minun, kuten kaikkien sosialidemokraattien, tulisi esittää itselleen kysymys: "Mitä minä voisin tehdä paremmin?" Itse olen koettanut muuttaa näkökulmaani. Miksi ajattelen edelleen, että Sdp on kannatettavin joukko kantamaan vastuuta Suomesta? Vaikka aatteellinen taustani löytyy edelleen historian saavutuksista, tulee minunkin miettiä tätä päivää ja tulevaisuutta.

Jahka sosialidemokraatit saavat jähmeän järjestökoneistonsa ja toimijoidensa ajatusmaailman vastaamaan 2000-luvun vaatimustasoa, uskon että sosialidemokratia on edelleen paras voima aatteellisen perustansa toteuttamisessa. Sdp edistää aidoimmin suvaitsevuutta ja tasa-arvoa. Paavo Lipponen ärsytti pitkälle menevällä tasa-arvoajattelullaan jopa lähipiiriään. Mutta tällainen ehdottomuus meille perustavaa laatua olevassa kysymyksessä tulee olla ylpeyden aihe ja itsestäänselvyys. Myös kansainvälisen solidaarisuuden ajatus kytee väessämme syvällä. Sdp:n tulee kertoa kaikille olevansa vastuullisten menestyjien puolue, puolue joka kantaa huolta myös niistä jotka eivät omillaan pärjää, eikä mikään yksittäisten ammattikuntien etujärjestö.

Työelämän kysymykset ovat jatkossakin Sdp:n ominta aluetta. Vaikka suomalaiset tienaavat enemmän kuin koskaan ja ihmisillä menee pintapuolisesti hyvin, on henkinen pahoinvointi lisääntynyt. Työelämän pelisääntöjä on parannettava yhdessä kaikkien ammattijärjestöjen kanssa. Toisaalta on huolehdittava siitä, että työtä riittää tasapuolisesti kaikille. Hyvänä alkuna näen keskustelun päivähoidon nollamaksuluokan poistamisesta. Jos työtön yksinhuoltajaäiti lähtee vauvan sylissään työnhakuun vain siksi, että porvarit haluavat, että köyhä ei voi lastaan maksutta päivähoitoon laittaa, ollaan väärillä jäljillä. Työnhaun tulee olla mahdollista täysipäiväisesti myös yksinhuoltajille. Kysymys on ensisijaisesti lapsen edusta, mutta myös työelämän tasa-arvon edistämisestä.

Toivon, että mahdollisimman moni sosialidemokraatti saa itsensä positiiviseen asentoon käytävän keskustelun pohjalta ja ottaa itseään niskasta kiinni. Meitä tarvitaan vielä!